"Tuon kanssa sinä vielä päivillä olet", sanoi Elli. "Katso, minkälainen juhkura se on, aivan kuin Yrjö itse!"
"Entäs sitä äänen pauhua ja kiivasta kiukkua, jollei ruoka joudu ajallaan. — Niin, niin, tällaista se on sitten, Elli!"
"Johan minä olen tuota katsonut. Ei noita ollut tuollaisia kääröjä silloin kun yhdessä asuttiin, ja eikös meillä ollut monta kertaa hirveän hauskaa?"
"Olehan hulluilematta! Mikäs tässä nyt on? Tässähän nämä kasvavat, ettei huomaakaan. Katsopas Kerttua! Siellä pikku ihminen jo ponnistelee puuta vasten pystyyn. Siitä se tämän maailman polku alkaa."
Hän nosti lapsen rinnoiltansa kehtoon, peitti ja liekutti vähän, kunnes lapsi nukkui, ja riensi sitten hellan luokse kahvia laittamaan.
"Koskapa Yrjö on kokouksessa, niin pidetäänpäs täällä hauskaa.
Katsotko näitä kaikkia tässä, niin, minä käyn vähän leipurissa?"
Hän nakkasi huivin hartioilleen ja riensi ulos, palaten pian.
"Ostin oikein hyvää, kun nyt olemme tässä vain kahden."
"Niinhän sinä aina teet, aivan kuin minä olisin joku harvinainen vieras."
"Etkö sinä sitten ole? Eihän ketään ole sinun kaltaistasi. Kutkas ovat tätä maailmaa niin joka puolelta yhdessä katselleet kuin me? Olet kai sinä vieläkin kunnon kahvin arvoinen. Maistapas tuota ja tuota! Kuiva se on paakari itse Pikkarainen, mutta hiivatin mehevän se leivän tekee."