"Niin, niin, kun minulle ei anneta mitään", leperteli Elli ja otti Kertun lattialta syliinsä. "Katsopas, kun kummilla on tällaiset kellonperätkin! Voi, vooi, onko kullan kultaset kellonperät?"
Anna laitteli kahvikojeet pöytään, levitti useat lajit leivoksia, ja heillä kului aika hupaisesti.
"Minä olen viime aikoina ollut vähän pahalla tuulella", sanoi Anna, alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Tässä asuu seinän takana joku vanhapiika, joka pistää nokkansa joka paikkaan. Nyt se on ruvennut simppuilemaan, kun minä olen lasten vaatteita kuivannut nuoralla pihalla. Ne muka häiritsevät häntä, eikä hän salli, että hänen akkunansa alla liputetaan."
"Vuokranhan tekin maksatte."
"Siinä kuin hänkin! Johan minä sanoin. Ja muutenkin! Kyllä se on koettanut Yrjöllekin sanoa, kuinka täällä kahvikestejä pidetään miehen työssä ollessa, tuhlataan ja mässätään."
"Niin kuin ne hänen pussistaan tulisivat!"
"Johan se oli Yrjökin sanonut. Nytkin on aivan varmasti korva oven raossa. Siinä on tuossa kaapin takana ovi."
"Kaikkein kanssa sitä pitää joutua!"
"Niin kyllästyttää toisinaan, että minä olen jo sanonut Yrjölle, että tästä täytyy muuttaa pois."
"Suotta kai sitä rupeaa kärsimään."