Erkki potkasi ilmaluukun kiinni. Varaventtiilit alkoivat vähitellen sulkeutua. Tuli vihdoin aivan tyventä. Kuului vain avatusta pesästä tukahdutettu, nopea huounta. Juna vieri samalla painollaan nopeuden yhä kasvaessa…
Ne olivat kauheat kilometrit, jolloin satoi purevia sanoja niinkuin hauleja kummaltakin puolelta. Mutta tämä ei ollut mikään hävittävä räjähdys, vaan oikeita teitä purkautuva liikakuormitus. Kumpikin pohjimmaltaan kaipasi sovintoa ja se siitä vähitellen rupesi muodostumaankin. Tyynnyttiin, rauhoituttiin sekä käytiin avomieliseen keskusteluun, tunnustettiin, kuinka oli kyllä vika toisessa huomattu, mutta ei niinkään itsessään. Karhula sanoi monta kertaa hermostuneensa niin kovasti, että hänellä oli ollut täysi työ pidättää itseään kiinni tarttumasta, ja Erkki syytti nuoren mielensä intoa ja harkitsemattomuutta. Ja mitä pitemmälle he tulivat, sen sovinnollisemmalta tuntui. Karhula sanoi sanottavansa katkonaisin, takertuvin lausein, otti loppujen lopuksi pullonsa, asettaen sen kainaloonsa. Ei oltukaan ennen juotu tällaisin mielin…
3
Muutamia vuosia tekeillä ollut Norvamon rata pohjoisessa oli aivan äsken valmistunut. Liikkeen avaaminen aiheutti paljon muutoksia rautatien henkilökunnassa. Tarvittiin suuri joukko virka- ja palveluskuntaa. Tässä muutoksessa tuli Erkki Teräksestä vanhempi veturinlämmittäjä, ja kaikesta päättäen hänen kuljettajaksi nimityksensä ei ollut kaukana. Siihen hän olikin jo täysin valmistunut sillä viime talvena oli hän käynyt veturinkuljettaja-kurssin Helsingissä. Näiden nimityksien aikana oli hänestä tullut kuljettaja Sirolan hyttitoveri.
Tämä oli Erkkiä vanhempi mies, mutta siitä huolimatta nuortea ja reipas. Kaiken iloisuuden ja avomielisyyden ohessa oli hänessä kuitenkin paljon itseensä sulkeutunutta. Oli joitakin kammioita, joihin kukaan ei ollut päässyt katsomaan. Toisinaan valtasi hänet kiivas himo väkijuomiin. Saattoi mennä vuorokausia, jolloin hän ei erikoisesti näyttänyt niitä haluavan, mutta sitten taasen ryöstäysi himo valloilleen, ja hän oli kuin mennyttä miestä. Omituista kuitenkin oli, että vaikka hän olikin tällä tavalla poissa suunniltaan, tehtävänsä hän siitä huolimatta suoritti nuhteettomasti.
Erkistä oli aina tuntunut raukkamaiselta, että miehet huolensa ja murheensa upottivat lasiin. Hänen oli paha olla nähdessään toverinsa toisinaan juovuksissa. Vaikka Sirola oli silloin erinomaisen hauska toveri, olivat nuo matkat kuitenkin ikävimpiä. Sen hän sanoikin suoraan hänelle.
Sirolalla oli omituisia tottumuksia. Tuskinpa hän enää pääsi Knorrimäen yli puolikuppisetta, ja turmiollisinta oli, ettei hän voinut tehdä matkaa pohjoiseen rajakaupunkiin saamatta "rajantakaista". Hän oli jo itsekin alkanut tuota kammoksua. Raja kiusasi häntä, ikäänkuin sen takana olisi asustanut kiehtova paholainen, joka lopullisesti oli hänet nielevä kitaansa. Hän oli toisinaan näkevinään rajapyykin kiven vieressä tuhansilla tavoilla nauravan naamaan, ja hän niin hyvin tiesi, mitä se merkitsi: niin pitkällä siis jo oltiin.
Enempi kuin Sirola aavistikaan huolehti Erkki hänestä. Oli aivan kauheaa, että mies tällä tavalla vajosi vajoamistaan. Erkki aivan pelkäsi pohjoisen radan ajovuoroja, eikä ollut koskaan varma, kuinka ne päättyisivät. Saattaisihan Sirola jolloinkin jäädä sinne pitemmäksi aikaa, ohi lähtöajan, tai muuten tulla kykenemättömäksi tehtäväänsä. Miten silloin selviydyttäisiin? Mutta miten saada hänet pysymään poissa sieltä?
Erään kerran, kun taas oltiin rajalla, ehdoitti Erkki Sirolalle:
"Ei suinkaan sinun ole välttämätöntä mennä itse sinne, laita joku noutamaan."