Heidän katseensa yhtyivät…
* * * * *
"Kummallinen on ihmisten elämänjuoksu," puheli Erkki kuin äänellään tarttuen johonkin mielessään kulkevista ajatuksista. "Jos jäisi jotakin näkyvää jälkeä, viivat tai jotakin sellaista, joka tehtyä matkaa kuvaisi, niin saisimme niistä nähdä, kuinka polkumme risteilevät."
"Aluksi ne kuitenkin kulkisivat yhdessä."
"Niin juuri," ilostui Erkki. "Muistatko sinä vielä jotakin noilta ajoilta? Eihän ollut ainoatakaan päivää noina vuosina, ettemme olisi leikkineet yhdessä."
"Tuskin yhtään."
"Voisimmeko vielä kerran loitsia esille nuo ajat?"
Erkki kertoi niistä. He muistelivat niitä yhdessä. "Muistatko sitäkin ja sitäkin?" kilpailivat he keskenään.
"Kuinka sinä saatkin ne henkiin heräämään!" huudahti Irja. "Ihan tulemme lapsiksi jälleen."
Erkin herkässä mielessä herätti Irjan sydämellinen osanotto voimakkaan tunteen. Irja tuli lähemmäksi häntä. Hänen mielessään ailahti, kuinka Irja on hänelle enempi kuin kukaan muu nainen. Hän tukahdutti sen ajatuksen, mutta siitä huolimatta rakentui siitä enempikin: kuva kodista, tällaisesta vastaanotosta, sydämellisyydestä, ystävästä, jota vastaan rientäisi, kun palaisi matkalta. Kuinka hänen tekikään mieli upottaa hento käsi omaan känsäiseen kouraansa, tai kohottaa se huulilleen. Hänen teki mieli sanoa Irjalle, mitä tunsi tällä hetkellä. Mutta oli kuin Irja olisi kohonnut paljoa korkeammalle silloin. Hän ei ollut enää entinen asemapäällikön Irja. Hänessä oli jotakin, joka kiihoitti, rohkaisi; hänen hymynsä saattoi ajatukset sekaisin. Kuitenkin joku hänessä ei sallinut tulla luokse. Mitä se oli ja mistä se johtui, ei Erkki saanut selville. Oliko aika vieroittanut heidät toistaan, tai olivatko he kasvaneet niin eri seurapiireissä, että heihin molempiin oli tullut toisilleen vierasta. Mistä syystä olikaan Irja kutsunut häntä?