Erkin mielessä risteili kysymyksiä, jotka turhaan etsivät vastausta.
Kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi tällä hetkellä, kun he muistellen kulkivat menneitä aikoja. Eivät he huomanneet kumpikaan, kuinka aika kului, eivät muistaneetkaan, että heille piti tulla joku seuraksikin, niin olivat he syventyneet katselemaan toisiaan, hymyilemään toisilleen.
* * * * *
Ovikello soi. Sen ääni tuntui kuin kylmän raudan kosketus lämpöiseen ihoon. Lumous katosi. Pienet hengettäret, jotka aivan äsken olivat ympäröineet heidät, pakenivat.
He katsoivat toisiaan hetken kuin viime tervehdykseksi ja sitten riensi
Irja avaamaan.
"Sinäpä olet niin pirteän näköinen; mikä sinulle nyt on tullut!⁰, kuuli
Erkki raolleen jääneestä ovesta tulijan kysyvän.
"Kiitoksia! Toivotaan, että se jäisi pysyväiseksi⁰.
"Sinullahan onkin täällä jo vieraasi… Oo… Irja!" — Erkki merkitsi tulijan äänen sävyn muuttuneen. Hän vaistosi, että tulijalla oli jotakin häntä vastaan.
Samassa he tulivat sisälle. Neiti Lillström jäykistyi teennäisen juhlalliseksi. Hän mittasi nopealla silmäyksellä Erkin päästä jalkoihin.
"Me olemme sinua odottaneet jo ison aikaa," sanoi Irja.