"Söin."
Ajettiin ulos halkopinolle, ladottiin puita halkovaunuun, jolla aikaa siivooja teräsharjalla puhdisti savupiipun päässä olevat rautalankaverkot, kytkettiin, täytettiin junan jarrujohto ilmalla sekä tehtiin tarpeelliset lähtövalmistukset.
"Täällä nimittäin eivät saa suolet ruveta ruokaa huutamaan kesken matkan."
Tähän ei Erkki vastannut mitään, eikä kai Karhula vastausta odottaakseen sitä sanonutkaan.
Asemakello soi jo kahdesti.
"Luukku!"
Erkki avasi vetoluukun, ja paksu musta savu alkoi kohota piipusta sekä laskeutua väkijoukkoon.
Joku kukitettu lähtijä oli vaunusillalla. Ihmisjoukko lainehti junan edustalla. Nyt kohosi saattamaan tulleen laulukuoron ääni. Säveleet vyörähtelivät väkijoukon yläpuolella, kaikuivat asemahuoneen seinästä. Siihen hukkui hälinä, kuormarattaiden jyrinä asemapihan kivityksellä, junapalvelijain huudot toisilleen, väkijoukon puheen sorina.
Karhula kuunteli hartaana hytin akkunassa, johon oli tunkenut valtavan yläruumiinsa niin paljon kuin sitä sopi. Hän seurasi silmillään joukkoa tuolla ja hänestä tuntui juhlalliselta. Kun tuli viimein lähtöhetki, pani hän koneensa käyntiin mahdollisimman hiljaa niinkuin olisi todellakin joku juhlajuna tullut jäljessä. Sitten asettui hän jälleen akkuna-aukkoon, seuraten silmillään nenäliinojen liehuvaa kuohua päiden yläpuolella, kuunnellen toisella korvallaan laulua, toisella menohöyryn nelijakoista, yhä kiihtyvää jymähtelyä savupiipussa…
Mutta pianpa porhalsi juna jo etäällä niityllä, ja Karhula kohousi tavalliseen ajoasentoonsa. Ei hän juuri silloin istunut, jollei seisonutkaan, nojasihan vaan vähän istuimen kulmaan, kuin ujosteleva ihminen ollessaan ensikertaa kylässä herrasväessä, julman tukevat jalat yhteenpuristettuina niinkuin porsaan kiinniottajalla, yläruumis vähän kallellaan, niin että sopi näkemään ohi kattilan eteensä radalle. Oli jo menty pari aseman väliä, kun hän murahti: