* * * * *
N:o 400, Teräksen veturi, seisoi valmiina junan edessä.
Lunta oli satanut jo monena vuorokautena perätysten; oli tullut sydäntalven lumikuukausien aika.
Iltapäivällä oli yltynyt tuulemaan. Puiden paljaat oksat pieksivät sekavaa ilmaa, ulvoivat ja vonkuivat. "Eikö lumiauraa ole lähetetty?" kysyi Erkki junailijalta, joka tuli merkitsemään kirjoihinsa konetta hoitajineen.
"Sen pitäisi juuri saapua. Äsken ilmoitettiin sen lähteneen Suvannolta ja ehkäpä ehtii tulla tänne kymmenen minuutin aikana, mikä meillä on vielä jälellä".
"Siitä me emme suuria välitä. Onhan meillä puita ja vettä."
Erkki haki avaimen ja meni kiristämään ilmapumpun tivistettä, joka näkyi vuotavan, hyppäsi alas sitten ja koetteli muutamia koneen osia, jotka olivat pitkällisenä ajokautena kuluneet.
Kun vielä oli koetettu jarrujen toimintaa koneiden vaihdon jälkeen, oli kaikki valmiina lähtöä varten Erkki meni odottaessaan alas asemasillalle.
Mahtoiko Irja olla toimessaan vai oliko vapaana. Hänestä tuntui heidän asiansa olevan kuin veitsenterällä eikä hän voinut saada mielestään pois eilisen illan kiusallista vaikutusta. Hän olisi mielellään halunnut nähdä Irjan, katsoa kerrankaan silmiin, saadakseen jotakin varmuutta asiaan.
Yhtäkkiä hän huomasi, että voisi käydä lippuluukulla, mutta samassa osui katseensa neiti Lillströmiin, joka seisoi vähän etempänä väkijoukossa puhellen ja nauraen kahden hienosti puetun naisen kanssa. Oli kuin jollakin teräaseella olisi pistetty. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja oikaisi ryhtinsä, katsoi yli väkijoukon huomaamatta ketään — huomaamatta edes, kuinka eräs katse oli häneen kiinnitettynä, virkahuoneen akkunasta, josta sopi aivan hyvin näkemään siihen paikkaan, missä Erkki käveli edestakaisin.