Kirjuri meni.
6
Tästälähtien Erkkiä suorastaan kiusasi Norvannon asema. Milloin hän joutui kulkemaan sen sivuitse, pysytteli hän ikäänkuin piilossa kopissaan ja varoi katsomasta aseman virkahuoneen akkunaan.
Isoon aikaan ei hän kuullut Irjastakaan mitään. Mutta sitten tiesi joku kertoa, että kirjuri, samainen virastaan pöyhkeilevä nuorukainen, joka häntä oli yrittänyt komennella, hakkaili tyttöä. No niin, kaiketi hän olikin sopivampi seuranpitäjä kuin veturinkuljettaja, jota neiti Lillström niin oli osannut halveksia.
Mutta vähitellen, kevään joutuessa, mieli alkoi muuttua. Eikö kuitenkin ollut turhamaista noin sydäntyä mitättömästä kohtauksesta? Eikö ainakin ollut väärin lukea sitä Irjan syyksi? Irjan, jonka katse lämmitti enemmän kuin kenenkään.
* * * * *
Erään kerran joutui Erkki, saavuttuaan iltapäivällä Norvantoon, odottamaan siellä yöjunaa.
Kevät oli jo tullut. Hänen oma veturinsa oli konepajassa korjattavana ja hän teki matkoja enemmän tai vähemmän tilapäisesti, milloin ei ollut konepajalla koneensa vikoja neuvomassa.
Hämärtyvä ilta teki mielen pehmeäksi ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Olisi haluttanut mennä tapaamaan Irjaa, mutta jokin kummallinen tunne esti häntä edes vilkaisemasta virkahuoneen akkunaan. Hän käveli puistossa, poltteli, istuskeli penkeillä ja katseli haavemielellä iltaruskon kultaista valoa.
Yht'äkkiä rasahti käytävän hiekka. Mies ja nainen vaelsivat äänettöminä, rinnatusten ohi. Erkki hätkähti. Siinä olivat Irja ja kirjuri; nähtävästi he eivät hämärässä tunteneet häntä.