"Onhan tämä", sanoi Anni ja siveli kädellään kiveä jotakin tehdäkseen.
"Ja mitäs te hallitsette tältä istuimelta?"
"Vaikka mitä", nauroi tyttö.
Keskustelu läksi käyntiin, kulki vähäpätöisyyksissä, mutta kulki kuitenkin. Vähän ajan kuluttua Erkki jo nojasi kiveen ja katsoi ylös, Anni hieman pää kallellaan vasemman olkansa ohi alas. Ja Erkistä oli mieluista katsoa kauniisiin silmiin.
Kun hän vähän ajan kuluttua loikoili vaunun lavalla, muisteli hän Annia. Eipä olisi uskonut, kuinka kaunis tyttö oli saattanut yletä täällä metsän yksinäisyydessä. Tukka oli vaalea, muoto kapea, suora nenä, jonka muutamat kasvojen liikkeet taivuttivat vähän kyömyksi, iho nuortevan raikas ja kuultavan puhdas, silmissä uneksiva katse… Mutta eipä antanut auttaa itseään kun laskeutui alas kiveltä. Kaunis kuva mielessään nukkui Erkki vihdoin.
* * * * *
Jo puoli viideltä oltiin seuraavana päivänä työssä ja sitä järjestystä aiottiin pitääkin koko aika, sillä joka suhteessa sopi aloittaa aamulla aikaisin ja lopettaa illalla varemmin, koskapa iltapäivällä ja illalla oli juuri näillä seuduilla pääasiallinen junien kulkuaika.
Pitkin junan sivua katsoessa näki lapioiden välähtelyt, käsivarsien ristivilahdukset ja vartalojen omituisen koivertavan liikkeen hietaruskeaa pohjaa vasten. Toisinaan keskeytti hiljaisuuden varoittava huudahdus, milloin rinnettä alas vieri kivi tai sortui petäjä. — Kun vaunut olivat vihdoin täydet, kokousivat miehet niihin, istuivat levähtämään tai nakkausivat pitkälleen puhtaaseen hietaan; he kerääntyivät myöskin toistensa luokse jutellen viettääkseen aikaa, mikä viivyttiin matkalla tyhjennyspaikalle.
Työn päätyttyä miehet istuivat vaunussa. Toiset polttelivat, toiset juttelivat.
Jarrumies Lotvonen kirjoitti vaimolleen: