Erkistä oli mieluista olla nyt vaihteeksi täälläkin, keskellä sydänmaita. Pieni kylä oli muutamien kilometrien päässä radasta, toinen joella vielä etempänä.
Ilta saapui. Varjot pitenivät ja kellertävään iltapoutaan laski aurinko. Metsän tutkaimet seisoivat totisina ja värähtämättä keltaruusun väristä taivasta vasten. Hämärä hiipi maan rajassa alimpien oksien alla. Vaappuen kiisivät yöperhoset metsätähdestä puolankukkaan, myykistyivät mustikan kostealle lehdelle, viipyivät hetken ja vaappuivat taasen. Ilmassa soivat sääskien viulut, soilla kuovien vaikerrus…
Kirahti vaunun ovi. Mies hyppäsi alas. Unessa oli joukko. Hän yksin oli valvonut ja kuunnellut yön ääniä seinän takaa. Äsken oli hän kuljeskellut vähän ympäriinsä, syönyt iltasen ja koettanut ruveta nukkumaan, mutta ei ollut saanut unta, ja koska ei tuntunut miellyttävän loikoilu ummehtuneessa vaunussa, hän lähti ulos. Vähän matkan päässä Erkki pysähtyi ja katsoi taaksensa. Heikko savu kohosi veturin piipusta, ja Erkin mieleen tuli kuva vanhasta miehestä, joka istuu porraskivellä syvissä ajatuksissa vähitellen sammuva piippu hampaissaan. Savu kohosi vaisusti melkein suoraan ylös, kallistuen sitten länttä kohden. Vähän matkan päässä se muutamien metrien etäisyydelle maasta muodosti ohuen, paikallaan pysyvän, sinisen kerroksen ilmaan. Rauhaa henki lempeä yö.
Erkki kääntyi jälleen menemään vahtituvalle päin. Pikku lintu pyrähti maasta, lensi säikähtyneenä äännähtäen samaan suuntaan ja pistäysi pihlajaan, joka kasvoi vahtituvan päässä. Pihakivellä istui Anni, ratavartijan tyttö, käsityö helmaan unohtuneena.
"Minä luulin yksin valvovani", puhutteli Erkki tyttöä radalta.
Anni punastui ja tuli vähän hämilleen vastatessaan: "Muut ne meilläkin ovat iltaunisia, mutta minulla ei tahdo tulla koko kesänä mennyksi ennen puolta yötä nukkumaa."
"Kukapa hennoisikaan tällaisena ihanana iltana".
"Saahan sitten talven pimeillä nukahtaa", vapautui Anni.
Erkki nousi jo pihaan ja meni korkean kiven juurelle, jolle tyttö oli istunut.
"Siinähän onkin komea valtaistuin".