"Aikaapa olla metsästäkin jo lumi vähänä."
Erkki oli omissa ajatuksissaan vastaamatta mitään.
"Sanoitko jotakin?" kysyi hän vähän ajan kuluttua kiinnittämättä ollenkaan huomiota, mitä toveri siihenkin vastasi. Mutta hetken perästä säikäytti hän lämmittäjän pahanpäiväisesti sanomalla yhtäkkiä:
"Tällainen tulva saattaisi saada suuria onnettomuuksia aikaan."
Ja hetken kuluttua:
"Mitäs sanoisit, jos tuolta pimeydestä ilmestyisi yhtäkkiä eteesi murtunut ratapenger, kiskot ja sillankansi hiivatissa — ja me myöskin?"
Hän tunsi jonkunlaista nautintoa kohoittaessaan kauhun kuvan hitaan ja nahjusluontoisen lämmittäjän mieleen.
Mutta Erkki vaipui jälleen omiin ajatuksiinsa.
Yhä viipyi hänen mielikuvituksessaan tuo katse, joka koko matkan oli häntä kiusannut. Nuo surulliset, anteeksipyytävät, syvät ja sykähyttävän lämpimät silmät — Irjan silmät. Nuo kalpeat värähtelevät kasvot, jotka olivat unelmissa häntä seuranneet lapsuusvuosilta saakka.
Sillä Norvannossa, juuri vihellettyään lähtömerkin, oli Erkki vilkaissut aseman käytävälle, ja siinä, yksinään, alakuloisena ja muista syrjässä oli Irja seisonut ja katsonut häneen. Katsonut liikahtamatta, jääden, kuin patsas paikalleen, kun juna oli mennyt…