—Noo, Liisi, sano vaan suoraan, mitä ajattelet.
—Minä häpeän sinun puolestasi.
Kuulin hänen äkkiä hyppäävän ylös tuoliltaan.
—Sinä?
Hän räjähti nauramaan.
—Vai häpeät sinä minun puolestani? Käännyppä tänne!
Tein niinkuin hän käski. Seisoimme siinä vastatusten, Agnes suorana, ylpeänä ja komeana. Hän mittaili minua silmillään, ja näki minut arvatenkin ylen mitättömäksi.
—Mikä sinut oikeastaan panee häpeämään? hän kysyi, hieno ivahymy huulillaan.
—Pitäisihän sinun se tietää kysymättäkin.
—Sekö, että minä otan lahjoja siltä mieheltä joka minua rakastaa? Että sallin hänen pitää huolta toimeentulostani? Teenkö mielestäsi hänelle siinä vääryyttä? Mutta kun hän ei pyydä parempaa. Sehän juuri on hänen onnensa.