—Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse.
—Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi.
—Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen?
Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka punastuin.
Antti hyväili poskeani.
—Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä.
Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut. Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut intohimoinen, outo voima.
Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois suunniltani.
—Antti—puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta huohotusta. Antti—pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano! Etkö koskaan, koskaan minua unhota—minä en sitä kestäisi, kuule, minä en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi—voi, Antti, sinä et saa sitä tehdä—
—Mutta, Liisi, mitä ihmettä?