Agnesinkin täytyi nauraa.
Merkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat puhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen toisistaan.
—Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta.
—Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta?
—Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä sen
Agnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa.
—Hm…. Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat. Huomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain toista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi kuitenkin kauheata!
—Ei niinkään!
Ajattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut.
—Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän huomenna enää ole sama kuin tänä päivänä?
—Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen sinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä parempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se.