Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt? Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!
Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello neljännestä vailla yhdeksän.
Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli valkoinen ja puhdas.
»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei tahtonut äitiä häiritä.
Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon, noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.
Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki, kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.
Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina esiin.
Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata. Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas pois.
Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.
»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»