Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia, huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun. Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa! Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin,—kukka takana.» Se käännettiin.
»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»
Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli. Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti? Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää. Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari täyteläistä kyyneltä silmistään.
»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja—mikä se on tämä toinen—ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»
Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.
Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.
»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun—ja minun——», huudettiin hänen ympärillään.
Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.
»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»
»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa ja melu alkoi uudelleen.