»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa, tytöt, saammeko hänet nauramaan?»
»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»
»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli hänelle avuksi.
»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»
»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta. Tulepas tänne.»
Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä. Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,— tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki; ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.
Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan huoneesta huoneesen, otsa rypyssä.
Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.
Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.
»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»