Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.
Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.
»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»
Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen. Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne nyt kaikki häneen katsoivat.
Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli, vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi yleinen hälinä ja liike.
»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen kaulansa ympäri.
»Ei, en minä kipeä ole.»
»Kyllä hän on.»
»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle kuin mahdollista.
»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta, kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.