—Kauppa-Lopo! Sepä hyvä! Löysi nyt Kennun Ville omansa.—Elä mene sivu, kuule, kävästäänhän täällä ensin.
Ville tarttui oveen, mutta Lopo kiirehti vaan portille taakseen katsomatta. Poika juoksi pakoon.
—Kulta-nuppu, elä jätä, elä jätä. Annahan olla, saan minä sinut kiinni.
Saanpas, saanpas kiinni. Ja syliin otan ja vien pois omaksi pojakseni.
Poika ensin nauroi, mutta kun Lopo liian kovasti häntä puristeli, rupesi hän pelkäämään ja silloin pääsi itku.
Äiti juoksi sisästä hätään.
—Pekka, Pekka, mikä sinulle tuli? Jasso, Lopo!—Laskekaa pois, hän vierastaa.
—Ette usko, rouva, kun se huusi minua nimeltä tuolla portilla.
Pekka repäisi itsensä irti ja juoksi äidin helmaan. Sieltä hän sitten kuin turvan takaa tirkisteli Lopoon toisella silmällään. Ja äiti häntä suojeli, laski toisen kätensä pojan kaulalle ja kumartui hänen ylitsensä.
—Ei Lopo ota, elä pelkää.
Lopo nauroi. Rouva loi katseensa häneen ja huomasi vasta nyt, kuinka rähjäinen hän oli.