—No, sama se.
—Vaan mitäs olen velkaa näistä entisistä?
—Ei mitään. Herra jumala, minäkö rupeisin teiltä rahoja ottamaan. En, en vaikka mikä olisi. Tarvitsette ne tarkkaan itsekin, ja minä kyllä tulen toimeen, ei minusta lukua.
—Hyvänen aika, Lopo, teidän täytyy ottaa jotakin vaivoistanne.
Välttämättä. En saisi rauhaakaan muuten.
—Olkaa vaiti, mitä te tyhjää. Jos hyvin käy, minä vielä myyn talonnekin… Niin … ja, voi helkkari! Antakaahan olla, ajankulua … sanonko, mitä minulla nyt on mielessä, vai enkö sano?
—Sanokaa toki.
Lopo tuli lähemmäksi ja suihkasi:
—Että jos toimitan teille toisen miehen…
Hän nauroi, mutta rouva väistyi äkkiä taakse päin; nuo nuuskaiset huulet, takkuiset hiukset, jotka huivin alta tunkeutuivat esille, haju, joka löyhähti hänelle nenään ja suuhun, kaikki herätti hänessä vastustamatonta inhoa.
Lopo iski silmää.