Nymark seurasi Almaa koko illan. Esitteli hänelle uusia tuttuja, tanssi vaan vähäisen ja melkein yksinomaan hänen kanssaan, eikä heittänyt häntä hetkeksikään silmistään.
Toisen franseesin jälkeen oli kolme, neljä herraa peräkkäin pyytäneet Almaa valssiin ja viides oli taas odottamassa, kun hän hengästyneenä vajosi alas tuoliinsa.
»Elkää tanssiko enää», kuiskasi Nymark, kumartuen tuolinlaidan ylitse.
»Minkätähden ei?» kysyi Alma.
Hän leyhytteli viuhkaa ja loi säihkyvät silmänsä ylös Nymarkiin.
»Terveytenne ei sitä siedä.»
»Mutta se on niin hauskaa. En malta vielä lopettaa.»
Hän oli jo lattialla uudelleen menemässä viimeisiä sanoja lausuessaan.
Pariin kertaan he olivat kiertäneet salin, kun Alma raskaasti painui kavalierinsa käsivarrelle.
»Minä pyörryn», kuului hänen huuliltaan.