Hän viskasi sen takaisin ja meni ikkunan luokse.
»Mokoma Nymark; hänestä ei ole muuta kuin vastusta.»
John katseli alas kadulle. Ihmisiä siellä liikkui, mutta ei hän niitä nähnyt, vaikka silmillään heitä seurasi. Pari koulupoikaa kulki ohitse; he nostivat lakkiaan; tervehdys jäi vastaamatta.
Hetken päästä hän ikäänkuin kiskaisi itsensä jostain erilleen. Nosti päänsä pystyyn ja suoristi, hartioitaan.
»Kuinka hyvänsä,» puhui hän yksikseen, »mutta ei pääse Nymark syyttämään minua luulevaisuudesta. Sillä se olisi häpeäksi sekä Almalle että minulle.»
Muutamia päiviä oli Alma nyreällä mielellä. Hän ei puhunut mitään eikä vetänyt huuliaan pienimpäänkään hymyyn, kun John koetti laskea leikkiä. John oleskeli kamarissaan, teki työtä niinkuin ennenkin ja arveli, että tuo kyllä aikaa myöten menisi ohitse.
Erään kerran, kun hän tuli lyseolta, seisoi Alma salissa kukkien luona.
John ajatteli mennä omalle puolelleen mitään virkkamatta. Mutta silloin
Alman ääni kuului hänen jälkeensä.
»John, tulepas katsomaan tätä ruusua.»
»Ahaa», arveli John, »sekö ääni nyt kellossa. Hyvä on.»
Hän hymyili.