»Hyvästi!»
»Hyvästi! Elä kylmety!»
Alma juoksi jo portaita alas ja John palasi kamariinsa.
Tuo epäselvä, puoleksi katuvainen tunne, joka etehisessä niin äkkiarvaamatta Alman valtasi, katosi pian naamiaisten hurjamaisessa ilossa. »Yö» seurasi »päivää» kuin varjo ja sanoja lausuttiin naamarien takaa, joita ei muulloin milloinkaan.
He tanssivat yhdessä ja tanssin jälkeen he joivat champagnea. Alma oli kuin huumeessa. Hän tuskin uskalsi ajatellakaan, mitä kaikkea Nymark oli hänelle kuiskaellut; ajatteli kuitenkin ja tukehdutti soimaavan äänen povessaan sillä, että tämä oli paljasta leikkiä. Eikä tarvinnut Nymarkin tietää, että hän oli kuullut mitään, vaikka tosin sanaakaan ei ollut häneltä hukkaan mennyt. Ooh, hän ymmärsi vallan hyvin nuo katkonaisetkin lauseet, nuo tukahdutetut huokaukset, värähtelemiset, kaikki. Poskien hohde olisi kyllä sen ilmoittanut, mutta poskia naamari peitti…
Ja taas he tanssivat, ja taas he joivat champagnea. Musiikki soi. Iloa oli ympärillä.
Alma toivoi, ettei tämä yö loppuisi milloinkaan.
Mutta siellä istui seinämällä joukko naisia, jotka vuoron kuiskailivat keskenään, vuoron katsoivat heihin. Ja nuo silmäykset olivat niin kummallisia, että ne vihdoinkin herättivät Alman huomiota. Ei hän heti käsittänyt niiden merkitystä, vaan kääntyi Nymarkiin.
»Miksi nuo niin lakkaamatta meitä tarkastavat?»
»Heidän varmaan käy kateeksi, kun näkevät onnellisia ihmisiä.»