Ja eräs tytöistä, Hilma Veijola, rohkaisi luontoaan, rykäisi hieman ja oli puhuvinaan muka ujostelematta, ehkei voinutkaan aivan tyyten ääntään hallita.
—Me täällä kuunneltiin Selman kertomusta niin hartaasti, ettei pysytty matkassa.
Hän oli punainen hiusmartoon saakka, kun sai sen sanotuksi. Mutta lehtori Hellman ei häneen katsonutkaan, vaan kääntyi Selmaan.
—Mitä hauskaa te sitten kerroittekaan?
—Eihän se ollut kuin ilman aikojaan—
—Saanko luvan arvata?
—Kyllä.
Selma katsoi häneen uteliaana. Mistä hän luuli heidän puhelleen?
—Epäilemättä te kerroitte jostain hirveästä vääryydestä, joka joskus on tapahtunut jollekulle naiselle.
Selma nauroi.