—Huonosti arvattu. Miksi minä juuri siitä olisin kertonut?
—No, mutta näin naiskysymyksen aikana,—voisivatko naiset tätä nykyä muusta puhua? Tietysti tekin olette innokas naisasian ajaja?
—Erehdytte nyt, lehtori, minä en ollenkaan ole.
—Ettekö? Olisitteko tosiaan siitä pelastunut? Siinä tapauksessa onnittelen teitä.
—Lehtori on siis naiskysymystä vastaan?
—Ehdottomasti
—Sen arvasinkin.
—Naiskysymys on noita nykyajan sairausoireita, ei muuta. Sen, niinkuin kaikkien muidenkin »uusien aatteiden» juurena on ihmisluonnon ääretön itsekkäisyys, joka hävyttömällä rohkeudella puhkee ilmi nykyaikaan syystä, että maailma on vajonnut epäuskoon, on unohtanut Jumalan. Mutta kaikista surkuteltavin on juuri naiskysymys, sillä se hävittää perhe-elämän ja turmelee koko naissuvun. Hävittää naisilta sen, mikä heissä juuri on kaunista ja hyvää, heidän nöyryytensä, heidän siveytensä ja heidän ihanteellisen katsantotapansa.
Tytöt olivat pelkkänä korvana. Lehtori Hellman osasi aina puhua niin, että se tunki läpi luiden ja ytimien. Mitä voisivatkaan vastata tähän, nuo Helsingin emansipeeratut!?
Hän vaikeni hetken, ei rohjennut kukaan heistä avata suutaan, vaikka vähän tuntui siltä, että olisi pitänyt jotain sanoa.