Lehtori Korner katseli tienpuoleen ja löysi silloin tällöin jonkun mieleisensä kasvin, jonka poikkesi ottamaan. Hän ei ollut mikään ajattelija, sen he kyllä ennaltaankin tiesivät, siksipä hän ei välittänyt kuunnella tällaisia syvämietteisiä keskusteluja.
—Naisellisuus on suloutta, lempeyttä, alttiiksi antavaa, uskollista rakkautta. Mutta mitä ovat nuo naisasian intoilijat? Luonnostaan poikenneita epäsikiöitä, purevia, pistäviä, pahansisuisia, jotka kynsin, hampain pyrkivät valtaan. Oikeuksia, sanovat, inhimillisiä oikeuksia? Jopa! Ei, valtaa he tahtovat, ainoastaan valtaa. Oikeudet heillä kyllä jo on, luonnosta mukaisesti he saavat kehittyä, vaimon ja äidin tehtävää pidetään arvossa kaikissa kristillisissä yhteiskunnissa, he ovat olleet siveyden vartijoita, elämän puhtauden esikuvia. Mutta nyt he tahtovat siitä kaikesta pois. Tahtovat tulla samanlaisiksi kuin miehet. Ei kukaan tyydy olemaan varjossa, hiljaisessa nöyryydessä kasvattamaan lapsiaan ja olemaan miehensä apuna, elämän toverina.
—Oi! lehtori Hellman—!
Selma katsoi häneen hempeästi. Tuo soimaus oli väärä, hän tunsi sen. Lehtori Hellmanin toverina, puolisona—hän ainakaan ei voinut suurempaa onnea maailmassa ajatella. Mutta hän keskeytti äkkiä, ei hänen sopinut sanoa, mitä ajatteli. Ja kumminkin hän oli suonut, että lehtori Helman olisi sen ymmärtänyt.
He olivat tulleet sille kohdalle maantietä, josta Ronnin mäelle vievä tie erkani. Lehtori Hellman auttoi häntä ojan ylitse. Siinä he jotenkuten joutuivat muista erilleen.
—Mitä aioitte sanoa? kysyi lehtori.
—Aioin väittää teitä vastaan, lehtori. Te sanoitte ettei kukaan tyydy olemaan varjossa. Minä taas luulen, että ne ovat vain harvoja poikkeuksia nuo, jotka pyrkivät valtaan. Naisten suuri enemmistö haluaa vallan toista, haluaa—
—Mitä enemmistö haluaa?
—Haluaa rakastaa ja ihailla sitä, jonka Jumala itsekullekin on määrännyt aviopuolisoksi.
—Ja heihin ei nämä huudot ja nämä kiihotukset mitään vaikuttaisi?