—Ei, lehtori, minä olen varma siitä. Suomen nainen ei voi tulla röyhkeäksi, ei luopua kutsumuksestaan. Hän tahtoo juuri olla varjossa, etsiä turvaa ja tukea rakastetussa miehessä, jolle voi antaa täyden kunnioituksensa ja luottamuksensa. Ja ennen kaikkea pysyä siveellisesti puhtaana.
—Teidän mielipiteenne ilahduttavat minua. Pysykää aina tuolla kannalla, neiti Varén. Ja vaikuttakaa tovereissanne samaan suuntaan. Luulen, että te voitte heitä ohjata, teillä on siihen kykyä.
Selma punastui. Tuo kiitos tuntui niin hyvälle ja hän tiesi sen myös olevan paikallaan. Tiesi että hän oli luokkatovereistaan etevin ja että häntä juuri sen vuoksi pidettiin auktoriteettina.
Mutta hän tahtoi olla nöyrä ja vaatimaton, niinkuin naisella soveltui.
—Ei, hyvä lehtori, ei minulla toki ole siihen kykyä, enkä minä kelpaa muita ohjaamaan, hän vienolla äänellä saneli ja huomasi vaistomaisesti, kuinka hän näin oli lehtorille mieliksi.
Tie oli epätasainen, täynnä suuria kiviä. Selmalla oli pienet jalat ja nätit kengät, ne tulivat hyvin näkyviin, kun hän siinä sievästi hyppeli kiveltä kivelle. Mutta nyt hän oli noussut korkealle törmälle, jonka toinen puoli oli jyrkkä ja risuinen.
—Kuinkas te nyt pääsette sieltä pois? kysyi lehtori ja ojensi kättään.
Saanko auttaa?
Selma luiskahti keveästi alas ja tavoitti samassa suloisella katseella lehtorin silmiä.
He kulkivat vähän aikaa äänettöminä. Toiset olivat kerenneet jonka verran edelle ja pysähtyivät nyt heitä odottamaan.
Selma hiukan rypisti silmäkulmiaan. Luulivatko nuo, että heitä kaivattiin?