Miina puhkesi nauramaan.
—Ei, hyvä lehtorska, ei se käy. Niitä täytyy ensin pitää lipeässä vuorokauden tai pari vähintäin ja sitten lioittaa vedessä, ennenkuin niitä voi keittää.
Ja Miina nauroi, että hytkähteli, koetti talttua, pani kämmenensä suun eteen, mutta nenän kautta tyrski pidätetty nauru kahta hullummin ilmoille. Eikä auttanut muu, kuin lähteä keittiöön ja antaa täysi valta halulleen: hän hahatti niin, että oli katketa, silmistä juoksi vesi ja sydänalaan koski.
Selma oli punastunut aina ohimoita myöten. Hän kääntyi ikkunaan päin ja katseli kadulle. Kun Miina oli mennyt keittiöön, hän kiiruhti ottamaan kokki-kirjaansa esille.
Aivan oikein, niin oli, kuin Miina sanoi. Mutta niitä voi myöskin laittaa toisella tavalla. Voi pitää sekaporossa, ja siitä ei varmaankaan Miina tiennyt mitään. Hän päätti laittaa niitä sillä tavalla jonkun päivän kuluttua, näyttääkseen, ettei hän osaamaton ollut. Mutta kuinka selittäisi hän erehdyksensä tänään?
Hän päätti olla puhumatta siitä mitään, sillä tavoin se ehkä parhaiten unohtuisi. Päivällisestä täytyi kumminkin pitää huolta. Hän lujensi mieltään, nosti päänsä pystyyn ja meni keittiöön.
—Laitetaankin vain hernesoppaa ja pannukakkua.
—Laitetaan!
Miina oli jo vallan tyyntynyt, suupielissä vielä vähäisen nytki, mutta
Selma ei ollut sitä huomaavinaan.
Kello löi yhtä. Aarnold tuli kammaristaan.