Aarnold veti muutamia savuja.
—Noo—siitä, tietysti, tehdään minun isäni kaima: Kalle.
Kalle! Herranen aika. Kalle! Selmasta ei maailmassa löytynyt rumempaa, jokapäiväisempää nimeä. Hän ei varmaankaan osaisi rakastaa lasta, jonka nimi oli Kalle.
—Eikö se ole—eikö se ole kovin tavallinen? hän kysyi.
—Mitä se tekee? Tavallinen sen juuri pitää ollakin.
—Mutta jospa se onkin tyttö?
—Tyttö?—Ei,—poikaa minä toivon.
—Vaan jos nyt sittenkin vaikka Anna Liisan, minä en puutu siinä tapauksessa koko asiaan.
Hän sanoi sen noin puoli leikillään, mutta Selmaa ei naurattanut.
—Ensimmäinen lapsi nyt varsinkin pitäisi olla poika, jatkoi Aarnold vielä.