—Kuinka voitte nyt? kysyi rouva.
—Ihan hyvin, vähän voimaton vain.
—Olkoo kuitenkin varovainen. Toisena tai kolmantena päivänä usein tulee kuume ja hermot tavallisesti silloin aina ärtyvät.
Varovainen? Niin, tietysti hän tahtoi parantua ja jäädä elämään. Kukapa muuten hoitaisi tuota pientä raukkaa.
Hän kuvitteli kuinka hirveätä se olisi jos hän kuolisi ja pikku tyttönsä jäisi ilman äitiä. Ei tietäisi hänestä mitään milloinkaan, ei suureksi tultuaankaan. Kentiesi hänellä ei olisi ystävää maailmassa lainkaan, ei ketään, joka häntä rakastaisi.
—Millä tavalla minun tulee olla, etten sairastuisi?
—Niin rauhallinen kuin suinkin. Välttää kaikkia mielenliikkeitä.
Hän koetti parastaan. Makasi raukeana ja rauhallisena, ja karkoitti minkä jaksoi surullisia kuvituksia. Mutta ne väijyivät valmiina tunkeutumaan esille, milloin pienintäkin tilaisuutta saisivat.
Onnellisesti oli päästy toisen päivän iltaan. Rouva piteli lasta, hänen oli määrä nukkua. Jo tunnin varmaankin hän oli pitänyt silmiään ummessa ja koettanut päästä uneen kiinni. Lepo oli tarpeellista, se antoi voimia, huomenna vielä vaarallinen päivä, hän muistutti itselleen.
Liikkumattomana hän makasi, hengitti hiljaa. Rouva luuli hänen olevan unessa ja antoi varoittavan merkin Aarnoldille, joka tuli sisään.