Ville laski levollisena hattunsa naulaan.
—No, en tiedä. Sitähän tässä kaiken aikaa olen ihmetellyt.
—Etkös kysynyt sanan tuojalta?
—En hoksannut. Kun minun vaan pisti päähäni, että sitä kymmenmarkkasta kait se nyt tahtoo periä.
—Jopa—! Vaikka eihän peijakkaan tiedä. On se ehkä harmittanut sitä vanhaa saituria, kun pani vakaisen rahan menemään.
Villeä nauratti vieläkin sitä muistellessaan.
—Mutta että hän juuri sinua tahtoo.
—Niin, tosiaankin—! Eikä, hiidessä, ei hän sitä kymmenmarkkasta peri.
Jotain muuta hänellä mahtaa olla mielessä.
—Ehkä pyytää työhön.
—Sitä ennemmin.—No, tuleppa nyt sitten tänne isän syliin. Tule, tule!