Sen sanoi Yrjölle, joka kädet ojona pyrki hänelle äidin polvelta.
—Mene vaan. Kyllä oletkin ollut niin paha poika taas, ettei mihin panna. Elä, jumalan luoma, anna sille piippua suuhun, kipeäksi tulee. Niin, nauratko sinä nyt, junkkari? puhui äiti.
Toisetkin lapset keikkuivat isän ympärillä. Mikko tahtoi, että isä häntä hypittäisi jalallaan.
—Sinuako, suurta poikaa? sanoi isä. Jopa jo! Hypi sinä vaan omilla jaloillasi.
Liisankin olisi vielä tehnyt mieli isän syliin, mutta ei hän sentään pyytänyt, kun ymmärsi sen mahdottomaksi. Yrjölla oli etuoikeus ja Mikolla hänen jälkeensä. »Aika tyttö!» sanoi äiti aina, kun hän vaan mielitekojaan toi ilmi. Ja niin oli Liisa ruvennu pitämään itseään jo vallan vanhana, semmoisena, jonka tuli vaan hoitaa noita nuorempia ja vastata niistä.
—Otappas tämä nyt taas minulta, niin saan mennä Oppmaniin kuulemaan, sanoi Ville, samalla kun laski Yrjön Marian syliin ja otti hattunsa.
—Elä viivy kauvan, huusi vaimo hänen jälkeensä
III.
Villellä oli koko pitkä matka kuljettavaa, uudelta kaupungilta satamatorille saakka, jossa patruuni asui. Siinä astuissaan hän ajatteli yhtä ja toista.
—En mene sille miehelle työhön, ennenkuin viimeisessä tingassa, sitten kun en muualta mistään enää työtä saa. Semmoinen nylkyri kuuluu olevan … ja tunnoton … keksii jos minkä koukun, että vaan pääsee maksusta vapaaksi… Vaivainen, joka sen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Kekkos- vainaja. Ja niin sanovat kaikki, jotka hänet tuntevat… Koron kiskomisella kun on rikastunut, niin arvaa sen jo siitäkin minkälainen mies on… Ja viimeiseen penniin kuuluu tinkivän aina jos mitä teettää … eikä sitäkään vähää saa ulos muuta kuin suurella riidalla… Kyllä en työhön rupea, vaikka pyytäisikin. Ennen hakkaan puita…