Eipä sillä että hän minua nenästä vetäisi kesken, olkoon kuinka kavala hyvänsä … pitäisin silmäni auki. Eikä hän uskaltaisi maksun kanssa vikuroida. Kun teen kunnollisen työn, niin täysi palkka, jumal' aut', siitä tulla pitää, sen näyttäisin herralle. Ja kun ojentaisin ruumiini oikein suoraksi, sanoisin jyrkän sanan ja teroittaisin häneen semmoiset silmät, ettei hän mokomia vielä ikinä ole nähnyt, niin varmaan hänen täytyisi vavista edessäni. Onpa jumala antanut vahvan nyrkin… Mutta ne ovat miehetkin semmoisia vätyksiä monet, ettei tarvitse kuin vähän ärjäsee, niin jo säikähtävät. Hyvähän tuommoisten herrain sitten on menetellä heidän kanssaan aivan oman mielensä mukaan. Mutta tulkoonpas koettamaan tänne … tulkoonpas, sanon minä! Kyllä minä opetan…
Istuu siellä vaan ja lihoo. Elää koroillaan kuin hyvä kuningas. Ja raiskaa naisia, hyi! Ei kuulu rouva uskaltavan nuorta piikaakaan pitää, kun herra sen kohta viettelee. Hyi, kolmasti, hyi! Ja noita sitä yhtäkaikki kumarrellaan ja kunnioitetaan. Rehellinen työmies ei ole ihminenkään tuommoisen pohatan rinnalla. Ja mikä kumma siinä lienee, että vaikka ne eläisivät kuin siat, ja vaikka viekkaudella ja kujeilla itselleen kokoovat rikkauksia, niin ei ne siltä kiinni joudu… »Laki on niinkuin laki luetaan», sanoo sananlasku.
Mutta annahan olla! jos minä sittenkin menisin hänelle työhön. Lystin vuoksi, yhden hullun kerran. Sepä kumma ettei rehellinen mies saisi puoliaan pidetyksi… Kun tiedän että minulla on oikeus, niin silloin panen kovalle, eikä siinä auta, ei laupiaat silmätkään…
Hän seisoi kyökissä ennenkuin näistä ajatuksistaan selvisi. Aivan niin!
Vanhoja, äkäisen näköisiä rumia naisia siellä vaan hääri askareissa.
—Nuo nyt varmaankin säilyvät patruunilta, arveli Ville itsekseen ja hänen täytyi vetää suutansa nauruun.
Näkyivät tietävän, että häntä oli käsketty puheille.
—Menkää toisesta ovesta sinne suoraan patruunin kammariin, eteisestä vasemmalle, neuvoivat. Kyllä hän on kotona.
Kun Villen piti astua noita leveitä ja komeita sisäportaita ylös, huomasi hän saappaansa olevan lumiset ja kovin kömpelömäisesti raskaat. Ja vaatteetkin, vanhat sarkahousut ja harmaa nuttu, muuttuivat hänen silmissään äkkiä peräti huonoiksi. Mutta vasta häneltä eteisessä tahtoi rohkeus tyyten kadota, kun avonaisesta salin ovesta loisti semmoinen valo ja hienous ja prameus vastaan, että pää kerrassa meni pyörälle. Kruunussa paloi lamppuja ja kynttilöitä, seinämillä seisoi korkeita, viheriöitä kasveja, huone oli kuin yrttitarha tai paratiisi. Ja nuo onnelliset, jotka istuivat pöytien ympärillä, ylpeitä rouvia, nuoria, ihania neitosia kauniissa puvuissa,—niin olivat kuin enkeleitä… Pianon luona istui eräs ja soitti, toiset puhelivat ja nauroivat.
Ville unohti itsensä ovensuuhun seisomaan eikä osannut muuta kuin katsoa töllistellä. Talon neiti kait se oli, tuo, joka hänet ensin huomasi, koska kiiruhti eteiseen.
—Mitäs asiaa? Patruuniako haette? hän kysyi silmiään siristellen.