—Mikä myöhäinen, kello tuskin kuutta. Istuhan nyt ja ole ihan rauhallinen. En minä kun tulin katsomaan, jos sinulla on hyvin ikävä täällä yksinäsi.
Maria asettui pallille istumaan ja koetti tyyntyä.
—Kerro nyt, mitä olet tehnyt tänä päivänä.
Hän puhui levollisesti ja oli tosiaankin vaarattoman näköinen.
—Enpähän minä juuri mitään—
Hän keskeytti. Kangas juohtui mieleen, mutta viitsikö hän ruveta sitä selvittämään?
—Sano pois. Sinä jotain ajattelit?
—Niin—ajattelinhan minä—ja miksikäs en sitä voisi kertoakin.
Hän puhui tuumansa alusta alkaen, kuinka hän sitä oli miettinyt kaiken yötä ja toivonut sen onnistuvan, mutta kuinka se sitten raukesi tyhjään, kun ei saanutkaan lankoja.
Siinä kertoessaan hän kaiken aikaa salaisesti toivoi, että patruuni ehkä tarjoutuisi auttamaan. Hänellä kyllä oli rahaa, ei sen vertainen summa hänen kukkarossaan mihinkään tuntuisi. Pelko katosi. Patruuni kuunteli häntä ystävällisenä ja lempeänä. Viimein hän otti taskustaan esille rahakukkaron, laski siitä setelirahan pöydälle ja hymyili.