—Katsopa tuota! Mitä sanot, jos antaisin sinulle?
—Voi, hyvä patruuni!
Maria vapisi. Hän ei voinut silmiään kääntää setelistä. Patruuni väisti tuoliaan lähemmäksi.
—Riippuu vaan sinusta itsestäsi. Kun rupeat minulle ystäväksi, niin kyllä rahaa saat. Minä en ole itara tämmöisissä kohdin.
Hän tarttui kiinni ja veti Mariaa luokseen, huolimatta hänen vastustelemisestaan.
—Elkää, hyvä patruuni, päästäkää, päästäkää—hän mutisi ja koetti irtautua. Mutta kun hän, väänsi päätään syrjään, sattuivat silmät taaskin seteliin. Sydän löi, posket hohtivat, ja laimeammin hän vältteli patruunin hyväilyjä. Katse kiinni pöydällä olevassa rahassa hän vaan puolella voimallaan enää pyrki erilleen.
—Voi päästäkää, hän kuiskaili, en minä uskalla, en—ihmisiä asuu seinän toisella puolella—kuulevat—
—Mitäs sitten vääntelet suotta. Ole hiljaa.
Patruuni nykäisi lamppua ja puhalsi. He jäivät pimeään.