Pitkään meni seuraavana aamuna huoneen siivoaminen. Maria istui pesemättömänä ja kampaamattomana pöydän päässä, nojasi kyynäsvarsia pöytään ja kasvoja käsiin. Hamekin reksotti viistossa päällä ja nuttu oli edestä auki. Lapset eivät päästäneet, sillä hän oli antanut heille sokuripalasia kädet täyteen, että olisivat hiljaa. Niitä he imeskelivät ja nakertelivat. Yrjön suu ja posket olivat kaikki niljaisina ja märkinä, mutta hän nuoleskeli yhä sokurista nyrkkiään ja oli tyytyväinen. Kahviverstaat olivat pöydällä Marian edessä. Hän oli juonut monta kuppia, siksi ettei pannusta enää herunut kuin paljasta poroa. Mutta ei hän sittenkään tahtonut virkistyä eikä päästä entiselleen. Liikkumattomana hän siinä oli istunut kauan aikaa. Hartioita vaan välistä puistatti, ikäänkuin olisi vilustunut.
—Ei tästä ole, hän viimein puhkesi sanomaan ja veti kädet kasvoiltaan pois. Silmät hapuilivat ympäri harmaina ja irtonaisina.
—Ei tästä ole, hän taaskin uudisti, kiskaisi itsensä pystyyn ja korjaili hamettaan.
Liisa toi luudan ulkoa; hän laittoi vuoteet ja lakaisi lattian. Pyyhki pöydän ja pani astiat paikoilleen. Sitten hän vilkaisi peiliin, säikähti halsistunutta näköään, harmaankarvaisia poskiaan ja elottomia silmiään. Kiireimmän kautta hän alkoi kammata hiuksiaan, pestä kasvojaan ja muutenkin siistiä itseään.
Kun tuo kaikki oli tehty, aukaisi hän pöytälaatikon. Siellä oli seteli paikoillaan, kaunis kymmenen markan seteli. Hän otti sen käteensä, silitteli nurkat ja katseli sitä tarkkaan kummaltakin puolen. Tällä hän nyt saisi lankoja jos kuin!
Eikä Villen tarvinnut mitään tietää. Kankaasta tulleiksi voitoiksi hän selittäisi kaikki rahan saannit. Hänelle ei mitään epäilyksiä syntyisi. Parempaa ruokaa hän saisi kuin ennen, viljemmältä olisi rahaa vaatteeksi ja muuksi tarpeeksi, vähemmän huolta, miksi hän sitten välittäisi? Oikein jos ymmärtäisi, niin—.
Mariaa kumminkin pöyristytti, kun ajatteli, mitä Ville sanoisi, jos vähääkään aavistaisi. Pieksäisi varmaankin, eikä antaisi anteeksi, vaan vihaisi leppymättömästi kuolemaan saakka. Minkälaiseksi muuttuisi heidän elämänsä?
Ei hän uskaltanut sitä pitemmälle ajatella, vaan karkoitti kaikki kuvittelut mielestään pois, pisti rahan taskuunsa ja läksi langan ostoon.
Ylpeänä hän nyt meni uudelleen samaan, rouva Mikkolan puotiin. Niinkö luulivat, että hän tänäkin päivänä tuli heiltä velaksi tavaraa rukoilemaan. Taikka että hän missään suhteessa heidän armostaan riippui? Töin tuskin hän hyvän päivän sanoi, kun ovesta sisään astui, ja itsekseen hän päätti moittia heidän lankojaan ja uhata ostaa muualta.
Sattuipa kumminkin niin, ettei hän päässyt heti kauppoja tekemään, sillä kaksi maalaistyttöä ostivat siinä parast'aikaa villakangasta itselleen leningiksi. Kaunista, kirkasväristä, sinipunervan kiuhtavaa se kangas oli. Maria sitä katseli ja ihaili. Kun puoti-Anna oli heille neljätoista kyynärää mitannut ja kääriessään vei vaatteen kauvemmaksi, oli se sieltä yhä kauniimpaa. Maria ei vielä ikänään ollut tuommoista leninkiä pitänyt. Alkoi tehdä mieli. Hän katsoi tarkempaan, otti hyppysten väliin ja nosti päivää vasten. Harvaa se tosin oli, melkein kuin harsoa. Mutta eihän sitä pitoleningiksi kukaan ottanutkaan. Parhaimmaksi vaan. Ja hänellä semmoinen varsinkin oli tarpeen. Tuli arpajaiset, illanvietot, häät tai muut kestit, niin tuskin oli leninkiä päälle pantavaa. Tuosta kun laittoi, niin moneksi vuodeksi kestäisi hyvällä pidolla.