Anna alkoi puhetta, ilmasta vai mistä lienee ollut, ei sitä Maria oikein tajunnut. Vastasi hän siihen kumminkin parilla sanalla, huomasi itsekin, että ne olivat päin mäntyyn ja koetti korjata, mutta sotkeentui eikä huolinut enää selvitellä, vaan jätti kaiken sikseen.
Anna nauroi.
—Kovinpa olitte nyt aatoksissanne.
—Minun niin kivistää päätäni, hän vastasi vaikka siinä ei ollut perää vähääkään.
Seltsemänkymmentä penniä hän sai takaisin. Hän sieppasi pakettinsa ja läksi.
Seitsemänkymmentä penniä! Niillä jos ostaisi vehnästä, ja kutsuisi Soiniskaa kahville? Että saisi näyttää leninkikangastaan ja kysyä, mitä hän siitä arveli; oliko kaunista hänen mielestään ja huokeata?
Mutta miksi juuri Soiniskaa? Hän kohta rupeisi utelemaan, millä rahoilla se oli ostettu.—Ennemmin sittenkin Katria, joka asui samassa talossa eikä tiennyt mitään hänen eilisestä rahapulastaan. Hän oli aina niin kateellinen, jos Maria milloin sai uuden huivin tai jotain semmoista. Mitä hän nyt tästä sanoisikaan. Hauskaa olisi nähdä, kuinka hänen sydäntään kaivelisi.
Hän pistäytyi ohimennen leipurissa, laittoi kotiin tultua kahvin tulelle ja pani Liisan hakemaan Katria.
—Terveisiä ja kiitoksia, kyllä tulee ihan paikalla, kertoi Liisa palatessaan.
Samassa kiireet, tassuttelevat askeleet jo kuuluivatkin porstuasta ja sisään touhutti lyhytläntäinen, lihava eukko, silmät tiirallaan.