—No, ei minun päiviäni, vai kahvin juontiin! Mikä ihme sinun nyt päähäsi pisti? huusi hän jo ovessa.
—Ilman minä vaan, kun tässä sattui olemaan hyvää aikaa. Kävin tuolla rouva Mikkolan puodissa ostamassa leninkikangasta, niin sieppasin sivumennen leipurista vehnästä.
—Vai ostit leninkikankaan? Näytä, veikkonen, minullekin. Vai ostit uuden taas. Eihän siitä ole kauvan kun laitoit itsellesi—tuon juuri joka on päälläsi.
—Minäpä, kun tarvitsin semmoista parempaa,
—Herra siunaa—villakangasta totta tosiaan!—No, mitä tuo maksoikaan kyynärä?
Katrin ääni oikein värisi. Hän nieleskeli, kävi hieman kalpeaksi ja suupieliin ilmestyi syvät juovat. Selvään näki hänen kasvoistaan, kuinka kipeästi häneen tuo leninki koski.
Maria nautti hänen tuskastaan ja koetti sitä yllyttää yhä suuremmaksi.
—Markka kaksikymmentä, oliko kallista?
—Onpa sillä hintaa. Markka kaksikymmentä? Montako kyynärää? Neljätoista! Voi ihmettä! Tuleehan se leninki maksamaan kappaleen toista kymmentä markkaa!
Hän vihelteli ja heilutti päätään.