Astuntaa kuului,—aikaiseenpa patruuni tänä iltana tulikin. Ovi aukeni,
Maria kääntyi päin.
—Ville—!
Ei hän huutanut, hiljaa hän sen nimen vaan mainitsi. Mutta käsi, jolla hän nojasi pöytään, vapisi, ruumis hiukan horjui, mutta ei kumminkaan kaatunut.
Lyhyt, hiljainen hetki seurasi; olisi kuullut nuppineulan putoavan.
Ville se oli, joka seisoi ovella, Ville itse ihka elävänä, vaikka kalpeampana entistään.
—Hyv'iltaa! hän sanoi, ei enempää.
Hän jäi seisomaan kuin naulattu oven suuhun, ikäänkuin epäillen omia silmiään. Sitten otti hän päästään kiinni, arveliko kenties hourivansa vielä?
Ja uudelleen hapuili katse Mariaa. Siinä katseessa oli kysymystä, epäilystä, tajuttomuutta ja vihdoin myöskin jotain pelottavaa.
Maria pääsi lopulta ääneen. Kurkku oli kuiva, sanat tulivat kähisten suusta.
—Kuinka säikähdin! Milloinka sinä, mitenkä—sanoivat sinun makaavan kipeänä siellä—.