Hän hämmentyi ja vaikeni; jatkoi sitten, hiljemmin:
—Käy peremmälle, mitä siellä niin kauvan seisottelet—
Väkinäisesti naurahtaen hän meni lähemmäksi, ja aikoi tarjota kättä. Mutta Villen katse pani hänet pysähtymään; jalat löivät taaskin hervottomiksi. Mikä neuvo häntä auttaisi?
—Sinä tätä pukua ihmettelet? Luulet kai omakseni?
Hän taaskin nauroi tuota kummallista naurua, sillaikaa kuin etsi sopivaa valhe-juttua.
Ville jäi odottamaan.
—Soinisen tytön leninki. Oli saanut reiän helmaan ja pyysi minua korjaamaan. Koettelin ilman lystikseni, miltä tuo näyttäisi minun päälläni.
Ville huomattavasti rauhoittui, vaikkei kyennyt vielä mitään puhumaan. Maria jo alkoi hengittää helpommin. Hän pyrki panemaan leikkiäkin entiseen tapaansa:
—Annahan edes kättä. Kumma, kun ei tervehdikään, vaikka on niin kauvan ollut kotoa poissa.
Ville laski nuttunsa ovensuuhun naulaan ja meni peremmälle huonetta. Katseli lapsia, jotka kaikki nukkuivat makeata yöuntaan, Yrjö kätkyessä ja vanhemmat vierekkäin lattialla nurkassa.