—Eivätkö ne vilustu, poloiset, kun niillä on noin huono peite? hän kysyi.
—Liisan oma syy, sanoi Maria, olenhan minä aina käskenyt ottamaan tuota vanhaa sarkatakkia lisäksi.
Hän heitti sen heidän päälleen. Kun hän jälleen kääntyi, oli Ville siirtynyt pöydän luokse.
Maria jähmettyi. Viinipullo ja lasit—! Nyt hän oli hukassa!
Ville istui äänettömänä tuolille, pöydän viereen. Ehkei hän niitä huomannut? Hän oli laihtunut ja vanhentunut, kasvoissa oli syviä poimuja, silmät olivat painuneet kuoppiin ja posket muuttuneet harmaankarvaisiksi. Vakava hän oli, alas lattiaan katsoi, luomet rävähtelivät tiheään, muuten ei hän jäsentäkään hievahuttanut. Maria koetti tunkea hänen lävitsensä saadakseen tietää, mitä hän nyt ajatteli. Miksi oli hän noin puhumaton? Jos epäili jotain, miksei suuttunut ja pauhannut niinkuin ennen?
—Tahdotko ruokaa? hän kysyi viimein.
—En, kuului lyhyt vastaus.
Ville nousi ja otti lakkinsa,—ei aikonut kaupungille, koska otti vaan lakkinsa eikä nuttua.
Maria jäi huoneesen. Hän katsoi kelloa—patruuni saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä! Raoitti ovea,—siellä ei ollut vielä ketään. Jos hän juoksisi kadulle vastaan? Leninki vaan ensin pois ja toinen sijaan. Hän riisui ja vei sen konttuorin naulaan, näkyvistä pois. Sieppasi toisen päälleen, mutta kiireessä pani hän liivin väärään nappiin, ja kun rupesi purkamaan, kuului ulkoa huuto, joka sai hampaat kalisemaan hänen suussaan.
Hän hyppäsi ulos, näki patruunin seljällään maassa ja Villen hänen päällään, toinen käsi puristi kurkkua, toinen hapuili puukkoa vyöltä. Maria sai sen siepatuksi pois.