—Anna tänne, minä tapan teidät molemmat, karjui Ville ja painoi toisellakin kädellään kurkkua.
Maria huusi, hän luuli patruunin jo kuolleeksi. Katri seisoi ovellaan ja päivitteli. Mutta talon puolelta tuli miehiä hätään, he eroittivat Villen uhristaan ja veivät poliisikammariin. Maria toi patruunille vettä. Hän nousi ylös, joi ja läksi liikkeelle.
VIII.
Raastuvassa oli oikeuden istunto. Villen asia otettiin esille. Patruuni oli itse saapuvilla ja seisoi lähellä viskaalia, joka oli yleisenä syyttäjänä ja luki poliisitutkinnon pöytäkirjaa.
Ville seisoi heitä vastapäätä, tuon pitkän pöydän alapuolella, vanginvaatteissa ja raudoissa. Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt patruuniin, tämä koetti niitä välttää ja katsoi syrjään, milloin oikeaan, milloin vasempaan, mutta sivuutessaan hän aina tapasi samat tiuhat, lävistävät silmät.
Murhayrityksestä Villeä syytettiin. Ellei vaimo ja talon väki olisi päässeet apuun, hän varmaan olisi onnistunutkin aikeessaan. Kurkusta oli hän jo puristanut kantajaa niin, että lääkärin todistuksen mukaan tämä niistä vammoista saisi kärsiä vähintäkin kuukauden. Ja syyttäjä vaati rikokselliselle kolmen vuoden kuritushuonetta.
Patruuni katsoi asianhaarain vaativan kovempaa rangaistusta. Hän oli antanut vastaajalle raha-ansiota lähettämällä hänet Kajaanin markkinoille kuorman vientiin, oli hyväntahtoisuudesta käynyt katsomassa hänen perhettään, kun vastaaja jäi matkalle sairastamaan, ja auttanut sitä niin runsaasti, ettei tarvinnut äidin eikä lasten sillä välin nälkää nähdä. Kiittämättömyys teki rikoksen kahta vertaa mustemmaksi, tuomion tuli siihen nähden myöskin olla kahta vertaa ankarampi.
Ville nauroi lyhyesti, mutta puri sen jälkeen hammasta ja vapisi.
—Mitä vastaajalla on tähän sanomista? kysyi tuomari.
Hän ei virkkanut mitään, lieneekö kuullut koko kysymystä. Vasta sitten kun tuomari sen uudisti, hän yksitoikkoisesti vastasi: