—Syö, poikani, että kasvat, sanoi äiti. Noin se haukkaa kuin mies ainakin!

Äiti taputti poikaansa ja meni mielihyvästä myhäillen taas omille teilleen.

Kun hän oli ehtinyt tarpeeksi kauvas, sanoi Yrjö hiljaa Kallelle:

—Annas minunkin maistaa!

—Enkä anna, sinua ei saa opettaa makeille, ärjäsi Kalle.

—Pikkuisen vaan. En minä kun kerran haukkaan tuosta.

—Äiti, se taas narraa minulta vehnästä, huusi Kalle vänisten äidin jälkeen.

Mutta äiti oli onneksi ehtinyt jo sisään, ettei hän sitä kuullut. Yrjö irvisti Kallelle ja viskasi hiekkaa hänen vehnäseensä. Ja siitä taas seurasi itku ja kanteet ja torat, niinkuin ennenkin.

Vieraita tuli, niille näytettiin hiekkainen vehnänen. He siunasivat ja ihmettelivät. Niin häijyä poikaa tuskin toista tiedettiin, kuin Yrjö oli. Mutta UIpasmäen isäntäväkeä ei kyllin voinut kiitellä. Semmoista pahankurista jaksoivat kärsiä, niin jo niillä oli hyvä sydän!

Oli silloinkin kahakka, kun Kalle ensi kerran sai housut jalkaansa. Hän kohta juoksi tupaan, Yrjön eteen. Seisoi siinä ylpeänä, vatsa pystyssä ja katsoa muljotti tyytyväisenä toiseen, joka siinä paitasillaan istui lattialla.