—Herra jumala, huudahti Riikka, vieläköhän tuo silloin muistaa, että minä häntä ennen sylissäni kannoin.
Isäntä oli itse häntä hakemassa kaupungista. Kello kuuden aikaan illalla he ajoivat pihaan.
Yrjö oli lastualla, aidan kupeella halkoja hakkaamassa. Hän vetääntyi puupinon taakse, josta heitä sopi hyvin katsella, tulematta itse huomatuksi.
Kylläpä olikin hienon näköinen! Samettilakki päässä, lyhyt muotitukka ja vaatteet kaikki herraskuosiin. Kun hän hyppäsi alas kärryistä ja katseli ympärilleen, oli hänen koko olennossaan niin paljon uutta ja vierasta, ettei häntä mitenkään enää olisi entiseksi Kalleksi tuntenut. Ja hän toi kaupungin ilmaa mukanaan talon täyteen.
Yrjöä se enin vaivasi, muut sitä eivät niin huomanneetkaan. He seisoskelivat siellä Kallen ympärillä, mielissään, jos hän suvaitsi antaa heille sanan tai pari. Riikka se varsinkin oli kuin taivaassa, silmät kiilsivät ja vanhat poskipäät vielä melkein hehkuivat. Eikä huulien takana herneet varmaankaan olisi tänä iltana säilyneet.
Yrjö pysyi halkopinon luona kaiken iltaa ja löi puita niin, että lastut lensivät. Kahdesti saivat huutaa häntä illalliselle.
—Onko se siellä? hän kysyi siltä piikatytöltä, joka viimeksi huusi.
—Kuka se? Kalle herrako?
—Niin juuri.
—Eikä ole. Pistäytyi äsken, mutta meni takaisin kammariinsa.