Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa?
Heille olimme juuri menneet marjoja poimimaan ja oli meillä molemmilla sitä varten pieni tuohinen kädessä. Pysyttelimme lähellä toisiamme, että saatoimme sen ohessa puhella myöskin.
—Kuulehan, Aina, sanoi ystäväni, mikä siihen on syynä, että miehet usein näyttävät niinkuin kyllästyvän kotiinsa ja … ja, ja … rouviinsa. En minä tietysti tarkoita Eeroa, hän ei sitä milloinkaan ole osoittanut, eikä minun hänen suhteensa tarvitse semmoista peljätä, mutta monesta muusta olen luullut huomaavani.
—Minä myös. Olen siitä usein puhunut Volmarillekin, mutta hän väittää, ettei se muka ole totta. Hän ei itsessään ole tuntenut semmoisia oireita, ja sen vuoksi hän päättää niitä mahdottomiksi muissakin.
—Tiedätkös, mitä minulle pälkähti päähän nyt juuri tässä marjoja poimiessani?
—No, mitä?
Me seisahduimme. Hän pisti kätensä minun kainalooni.
—Että se on tuo alinomainen varmuus, joka saattaa heidät kyllästymään. Rouvat käyvät heille jokapäiväisiksi, tavallisiksi, he eivät osaa panna heille enää mitään arvoa. Mitä nautintoa olisi ihmisellä ruuasta, jos hän yhtämittaa istuisi katetun pöydän ääressä? Mutta kun hän siitä on jonkun aikaa poissa, tulee nälkä, ja kas silloin—
—Tosiaankin! Sinä olet oikeassa.
Asia oli päivän selvä. Ihme ja kumma, etten ollut sitä ennemmin huomannut.