—Nyt siis viivymme täällä metsässä. Annamme heidän odottaa, että näemme, minkä vaikutuksen se tekee, eikö niin? Kas, minä arvelen, että on viisainta ajoissa jo välttää vaaraa. Vaikka en minä Volmarin suhteen ollenkaan pelkää—
—Niin, en minäkään Eeron suhteen. Mutta voisimmehan kumminkin, noin vaan ilman aikojamme, vaihtelevaisuuden vuoksi.
Me kävelimme käsi kädessä eteen päin, tuohiset kun jo olivat melkein täynnä mansikoita, ja nauraen koettelimme molemmat arvata, mitä tuumaisivat mieskullat siellä verannalla istuessaan, kun ei meitä ala näkyä.
—Ehkä luulevat, että olemme eksyneet ja tulevat levottomiksi?
En oikein ymmärtänyt, kuinka kauvan siinä tapauksessa voisimme viivytellä. Mutta Emmi ei pitänyt sitä vähääkään vaarallisena.
—Antaa heidän vaan olla siinä pelvossa jonkun hetken, ei se haittaa.
Sitä suurempi heidän on ilonsa sitten, kun saavat meidät jälleen.
Saavuimme äkkiarvaamatta maantielle, joka tällä kohdalla oli suora ja tasainen. Paksu pölypilvi näkyi etäällä. Siitä alkoi vähitellen vaunut tulla esille. Ne lähenivät, saatoimme jo eroittaa hevosetkin.
—Veijolan vaunut. Sanni palaa Rautalammilta lankonsa kanssa, sanoi
Emmi.
—Ovatko he olleet Rautalammilla? Ottokin?
—Etkö sitä ole tiennyt? Johan he menivät viikko sitten.