—Vai niin!
—Te taidatte harvoin olla yksissä nykyaikana. Ennen olitte niin hyviä ystäviä.
—Kyllähän me vieläkin … vaan Volmar ja Otto kun eivät oikein viihdy toistensa seurassa—
—Sepä merkillistä. Eero taas pitää hyvin paljon herra Veijolasta.
Vaunut sillä välin meitä lähenivät. He älysivät meidät, ja seisahuttivat. Otto hyppäsi alas.
—Aina! Kerran saa vielä sinuakin nähdä.
Hän pudisteli kättäni vapaasti ja iloisesti niinkuin ennenkin. Olimmehan vanhat lapsuuden ja nuoruuden toverit, vaikka naimiseen jouduttuni vähän niinkuin vieraannuimme, en oikein tiedä mistä syystä.
Taikka, totta puhuen, kyllä sen tiedän, jos sanoa tahdon: Volmar on mustasukkainen eikä sietänyt nähdä meitä yhdessä, Ottoa ja minua, siinä koko juttu. Minä en Volmarin läsnä ollessa milloinkaan saattanut olla vapaa enkä luonnollinen Ottoa kohtaan, hänen tarkastelevat silmänsä vaivasivat minua. Mutta nyt siihen sijaan tervehdin häntä tuttavallisesti kuin vanhaa, hyvää ystävää ainakin. Tahdoin näyttää, etten suinkaan ollut unohtanut entistä toveriani.
—Mihinkä te olette menossa? kysyi Sanni vaunuistaan.
—Emme mihinkään. Marjoja vaan poimimme tuolla metsässä. Saako tarjota?