Elli pelkäsi vastausta.
Mutta sitä ei tullut. Hän otti lakkinsa ja läksi ulos huoneesta. Ellin rintaa pikkuisen ahdisti, vaikkei hän tätä vielä voinut niin vaarallisena pitää.
Seuraavana yönä Herman taaskin väänteli ja käänteli itseään sängyssä.
—Etkö saa unta?
—Täällä on kuuma.
—Ei ole kuin kahdeksantoista pykälää.
—Nukuhan sinä. Minä menen ulos kävelemään ja sitten heittäyn omaan kammariini sohvalle.
—Et sinä minua häiritse, vaikka tulet tännekin.
Pari tuntia hän viipyi ulkona. Elli valvoi koko ajan ja katsoi kelloa vähän väliä. Pojat nukkuivat makeasti samassa huoneessa, eivät tietäneet murheesta mitään.
Sitten sattui monasti, että Herman keskellä yötä nousi vuoteeltaan ja läksi ulos kävelemään. Elli ei silloin silmiään ummistanut. Yöt olivat niin pimeät, koko talo nukkui, ympärillä oli kaikki hiljaista. Hän vaan valvoi ja kuunteli, milloin Herman astuisi portaita ylös. Kuvitteli kaikenmoisia mahdollisia ja mahdottomia asioita, nousi joskus ylöskin, kävi ikkunasta ikkunaan ja katseli pimeään yöhön. Ruumista värisytti pelosta, tuskasta ja vilusta. Välistä taas hänen aivojaan merkillisesti painoi ja silloin hän kesken odotustaan vaipui niin raskaaseen uneen, ettei tiennyt, milloin Herman oli palannut. Vasta aamulla heräsi ja näki hänet ilokseen vuoteella nukkuneena.