—Kaikkea voi mieleen juohtuakin!
Hän soimasi itseään ja pyysi sydämmestään Hermanilta anteeksi.
Parin tunnin kuluttua tuli Herman hakemaan heitä kotiin. Siellä oli jo kaikki entisessä järjestyksessä, hänen tietensä ei ollut mitään vikaantunut eikä kadonnut. Mutta kiire hänellä vaan oli.
—Lähtekää nyt vaan heti, että pääsen toimittamaan asioita.
Pojat olivat ihmeissään, kun näkivät puodin kohdalla mustat, hiiltyneet hirret. Herman tahtoi jäädä sinne katselemaan ja Poju, jota isä kantoi käsivarrellaan, alkoi huutaa, kun vietiin sisään, eikä tauonnut ennenkuin Herman tuotiin jälestä ja äiti asetti heidät molemmat ruokasalin ikkunaan, joka oli pihan puolella.
Ellinkin silmät kiintyivät tuohon surkeaan häviöön. Kuinka oli tuli päässyt irti? Puodistako, vai liiteristä, joka oli puodin vieressä?
Hän kääntyi Hermaniin, joka juuri seisahtui heidän taakseen. Ajatteli tiedustella, mitä hän siitä arveli. Mutta kun hän katsoi Hermania kasvoihin, alkoi sydän sykkiä niin rajusti, ettei hän saanutkaan kysytyksi. Ei hän uskaltanut, sillä ääni olisi vavissut ja hänen silmänsä olisivat ilmaisseet sen kauhean epäluulon, joka taas väkisen tahtoi hänet vallata.
Päästäkseen siitä erilleen, ja haihduttaakseen pois kaikki semmoiset ajatukset mielestään, meni hän kyökkiin toimittamaan ruokaa joukolle. Hellassa paloi jo tuli.
Se teki häneen pahaa, ei hän voinut sitä katsoa, täytyi kääntyä pois.
Mutta humina kuului hänen korviinsa ja ne siitä vaivaantuivat.
Jospa hän vaan olisi tietänyt, että Herman oli syytön!