—Mennäänpä me katselemaan sinne—
He poistuivat yhdessä. Tytöt pääsivät lähtemään takaisin kyökkiin.
—Eipähän ruvennut viskaali ollenkaan epäilemäänkään, etten olisi pannut poroja rauta-astiaan, niinkuin sanoin, kerskaili kyökkipiika mennessään.
Yksin oli Elli nyt huoneessa. Tuossa samassa huoneessa, jossa hän lasten ja Hermanin kanssa oli niin monet hauskat hetket viettänyt. Huonekalut olivat samat, seinät samat, ikkunat, ovet, matot, uutimet, taulut, kaikki, mitä hän ympärillään näki, oli muuttumatta entisellä paikallaan. Ja eilen illalla hän vielä istui tuossa sohvan nurkassa niin rauhallisena ja neuloi pöytäliinaa. Ei aavistanut silloin, mitä tapahtuisi.
Epäilikö heistä kukaan murhapolttoa, oli viskaali kysynyt.
Siihen muut kaikki vastasivat kieltävästi, hän ei virkkanut mitään. Mutta viskaali ei sitä nimenomaan häneltä kysynytkään. Eihän hänen silloin tarvinnut ruveta puhumaan.
Vai olisiko hänen kumminkin pitänyt? Vaikkei hän mitään varmasti tiennyt?
—Epäilikö—, niin hän vaan oli kysynytkin. Varmaa tietoa hän ei tahtonut, kysyi vaan, jos joku epäili murhapolttoa.
Mutta, hyvä Jumala, saattoiko hän omaa miestään kohtaan tehdä semmoista syytöstä? Eihän kukaan ihminen voinut sitä häneltä vaatia. Eikä hyvä, armollinen Jumalakaan, joka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta, ettei hän voinut.
—Joka rikoksen salaa, on samaan rikokseen velkapää.